Palaa

Lapin matkailun kaksi perinnettä

Teksti Tapani Niemi

Lapin matkailu myy pohjoista maanäärtä vanhan Lapin imagolla ja aidoilla lappilaisilla elämyksillä mutta tarjoaa turisteille pizzaa, karaokea, irlantilaisia juomahinkaloita ja motorisoituneita safareita. Tuntureista saa nykyään kaikkia mahdollisia kansainvälisiä herkkuja, vain yksi joukosta puuttuu, Lappi itse.

Urbaanin tehoturismin rinnalle kasvaa toisenlaista matkailua, joka ammentaa sisältönsä vanhasta Lapista, sen historiasta, kansatarinoista ja nykypäivän lappilaisesta arkielämästä. Uusi matkailu muotoutuu tunturikeskuksien ulkopuolelle, vähäväkisiin syrjäkyliin, jokivarsiin ja jopa rannattomille soille. Kuolemaan tuomitut syrjäkylät kyllästyvät ruikuttamaan ja tuotteistavat vanhaa elämäntapaa elämysmatkailijoille.

Uutta maaseutu- ja luontomatkailua pyörittävät uudet yrittäjät, jotka huomasivat, etteivät suurista lupauksista ja propagandasta huolimatta ympäristöprojektit, tekoaltaat, kaivokset ja metsien avohakkuut pelasta Lappia tuholta.

Niinpä Lapissa tapahtuu samoin kuin muissa eteläisissä siirtomaissa. Kun länsimainen teknologia ja tehotalous eivät ratkaise ongelmia, auttakaamme silloin itse itseämme. Monet lappilaiset ovat alkaneet tutkia omaa historiaansa ja huomanneet, että täällä on eletty luonnon kanssa sopusoinnussa melkein kymmenen tuhatta vuotta. Miksemme voisi elää edelleenkin.

Itse asiassa islamilainen fundamentalismi kumpuaa täsmälleen samasta havainnosta. Edesmennyt egyptologian professori Rostislav Holthoer sanoi, että kairolainen hienostorouva säilyttää kanaa pakasteessa, kun taas slummeissa naiset pitävät kanoja hengissä ruoan laittoon asti. Yhtä kaikki. Kummatkin syövät tuoretta lihaa. Slummien emäntä luottaa vanhoihin perustotuuksiin, fundamentaaleihin.

Urbaaneja erämaaelämyksiä

Helsinkiläinen nainen tanssii Saariselän tunturidiskon infernaalisessa metelissä. Myöhemmin baaritiskillä lapinmies karjuu uneliaana hänen korvaansa, että miksi kaunokainen on saapunut näin kauas pohjoiseen.

"No tietysti hiljaisuuden vuoksi", hän vastaa tyypillisen etelän turistin tapaan eikä näe asiassa mitään koomista. Eivätkä näe pari muutakaan helsinkiläistä, jotka halusivat kohdata erämaan ja kortteerasivat viikoksi tuhannen asiakkaan tunturihotelliin.

Kuinka turisti tietäisi, mitä ovat hiljaisuus, erämaa ja Lappi, kun sitä ei näy tietävän lappilainen matkailuyrittäjäkään. Hänen markkinoimaan alkukantaiseen tunturikämppäänhän kuuluvat kaikki kaupunkien mukavuudet kuten sähkösauna, astianpesukone, väritelevisio ja mikroaaltouuni.

Eikä yrittäjä tarjoa askeettista erämaaelämää vaan punttisaleja, viihdekylpylöitä, porealtaita, solariumeja, turkkilaisia, roomalaisia ja iiriläisiä saunoja. Ja laadukkaiden ja aitojen Lapin herkkujen sijaan hän valmistaa vierailleen italialaisen, ranskalaisen, amerikkalaisen, saksalaisen, kiinalaisen ja jopa meksikolaisen keittiön pikaruokaa.

Eikä siinä kyllin. Ohjelmapalveluyritykset järjestävät luontomatkoja alkuperäiseen luontoon moottorikelkoilla, mönkijöillä, vesiskoottereilla, maastoautoilla, helikopterilla, lentokoneella, Ranualla yhden kesän sukellusveneellä ja Levillä kondolihissillä alppimajan yksinäisyyteen.

Tutkija Harri Hautajärvi ihmetteleekin syystä: "Esimerkiksi Levin Safarit Oy on vienyt matkailijoita katsomaan tunturiluontoa miljoonaluokan ilmatyynyaluksilla ja kaikin mukavuuksin varustetulla 20 hengen luksustelamaastureilla."

Syntyjään rovaniemeläinen Hautajärvi päätoimittaa nykyään Arkkitehti-lehteä ja viimeistelee väitöskirjaansa. Hänen vuonna 1995 hyväksytty lisensiaatintyönsä Lapin matkailuarkkitehtuurin historiasta maalasi niin masentavan kuvan elinkeinosta, että ansiokas opinnäyte vaiettiin tyypilliseen lappilaiseen tapaan kuoliaaksi.

Hautajärven mukaan Lapin matkailussa näkyy kaksi erilaista perinnettä, joista toinen nojaa paikalliseen luontoon ja kansankulttuuriin, siis vanhaan Lappiin. Sen sijaan toista leimaa kaupunkilainen ryöstötalousmentaliteetti, jossa alkuperäinen Lappi ei kelpaa vaan se yritetään korvata etelästä tuodulla krääsällä. Nämä kaksi selkeää päälinjaa muotoutuivat jo vanhimmassa lapinkäynnissä.

Aurinkoa palvotaan tunturissa

Pohjoinen maanääri, Ultima Thule, ja sen asukkaat, fennit, mainitaan kirjallisuudessa ensimmäisen kerran jo antiikin aikana. Lappi ja lappalaiset ilmestyvät teksteihin sydänkeskiajalla, 1000-luvulla. Mutta varsinainen Lapin matkakirjallisuus alkaa Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta, joka julkaistiin Roomassa 1555.

Olaus innoitti eurooppalaista sivistyneistöä matkustamaan myyttiseen Pohjolaan. He muotoilivat kolme Lappi-kuvaa: erikoiset ja alkukantaiset saamelaiset, kunnolliset mutta ajoittain viinaanmenevät peräpohjalaiset sekä Lapin eksoottinen luonto ja merkilliset vuodenajat. Samat perusteemat kiinnostavat ulkomaalaisia edelleen.

Lapin ensimmäinen massamatkailukeskus nousi Aavasaksalle, kun Maupertuis'n ja Schöldenbrandin luoma maine ylsi Suomeenkin asti. He ylistivät seudun kauneutta ja erityisesti keskiyön aurinkoa.

Vuonna 1886 juhannusjuhliin osallistui vieraskirjan mukaan 618 auringonpalvojaa, joista seitsemän ulkomaalaista. Tuolloin alettiin nähdä ensimmäisen kerran massamatkailun vaarat. Erään englantilaisen väitettiin hirttäytyneen, kun hän ei nähnyt keskiyön aurinkoa viikkojen odotuksenkaan jälkeen.

1800-luvulla pohjoisen kulttuuri- ja luonnonmaisemista kehittyi koko suomalaisen matkailun symboleja ja Lappi alkoi edustaa kotimaiselle eliitille kaihon kotimaata. Myöhemmin tavallinen kansa seurasi perässä ja sama kaiho kaiversi heidänkin rintaansa. Siitä tuli kokonaisen aikakauden muotitauti aivan samaan tapaan kuin renessanssiaikana, jolloin taiteilijat kärsivät syvästä melankoliasta.

1800-luvun suomalaisuusmiehet, Castrén, Lönnrot, Franzén ja Topelius höystivät Lappi-kuvia kansallisromantiikalla. Valistuksen tosiasiat sekoittuivat myytteihin ja edelleenkin nuo käsitykset ohjaavat suurinta osaa lapinkävijöitä.

Esimerkiksi Franzén asettaa Lapin luonnon ja kansan muuta sivistynyttä ja pahaa maailmaa vastaan. Lappi edustaa turmeltumattomuutta, aitoutta, onnea ja vapautta. Hänen runoelmansa hurmasi kansaa ja monet kokivat Lappi-herätyksen.

Mutta matka jäi useimmille haaveeksi. Pohjoiseen oli hyvin työlästä ja kallista matkustaa, vaikka Ruotsin kruunu antoi ensimmäisen yleisen kestikievariasetuksen jo 1649, joka velvoitti perustamaan kievareita kaikkien yleisten teiden varsiin. Niissä matkaajat yöpyivät ja söivät maksusta ja saivat hollikyydin seuraavaan kievariin.

Maanteitä alettiin rakentaa Lappiin vasta 1800-luvun puolivälissä. Tie Kemistä Rovaniemelle valmistui 1839 mutta Utsjoelle vasta 1958. Rautatie Oulusta Tornioon rakennettiin 1903 ja Rovaniemelle kuusi vuotta myöhemmin.

Sisämaassa kokeiltiin myös jokilaivaliikennettä mutta laivoista luovuttiin 1934, kun linja-autoliikenne yleistyi ja ajonopeudet kasvoivat. Samalla kestikievarit kävivät tarpeettomiksi ja viimeisimmät hävisivät toisen maailmansodan aikoihin.

Lapin vanhimmat matkailijat harjoittivat luonto- ja kulttuurimatkailua. Romanttiset turistit ihailivat Lapin eksoottista luontoa ja ihmisen kykyä sopeutua ankariin oloihin. Mutta jo 1920- ja 1930-luvuilla alkoi näkyä toinenkin matkailun pääuoma.

Petsamo aloitti tehomatkailun

Petsamo liitettiin Suomeen Tarton rauhan sopimuksella 1920. Matkailijayhdistys arvioi seuraavana vuonna Jäämeren ja Lapin kiinnostaviksi matkailukohteiksi. Maailman ainoa Jäämeren tie Petsamoon ja Liinahamariin valmistui 30-luvun taitteessa ja se aiheutti matkailuaallon.

Jylhät tunturit, kalaisat kosket, kolttakansa ja ortodoksinen luostari houkuttelivat matkaajia ulkomaita myöten. Parhaina aikoina peräti viisi päivittäistä postiautovuoroa rahtasi turisteja meren ääreen ja kesäisin jopa lentäen. Petsamosta tuli hetkessä suositumpi kuin siihenastisesta ykköspaikasta Aavasaksasta. Petsamo oli Suomen eldorado, johon jokaisen 30-luvun jupin piti päästä.

Harri Hautajärvi kertoo, että valtio rakennutti kolttien pyhälle maalle, hautojen viereen, kaksikerroksisen matkailumajan, joka varustettiin vesijohdoilla, sähköllä, keskuslämmityksellä ja kylpyhuoneilla. Se paloi maan tasalle 1937 mutta jo keväällä 1939 sinne valmistui uusi kansainvälinen funkistyylinen hotelli.

"Suunnittelijoilta ei puuttunut ainakaan rohkeutta eikä piittaamattomuutta ainutlaatuista rakennuspaikkaa kohtaan, kun he piirsivät tämän varsin tyylikkään, mutta alueelle täysin sopimattoman ja ylisuuren rakennuksen. Kylän siihen saakka korkein rakennus, heti hotellin vieressä sijainnut ortodoksinen puukirkko, näytti pieneltä - ja kolttien asumukset koirankopeilta - tämän maisemaa hallinneen valkoisen kivitalojättiläisen rinnalla."

Hautajärven mukaan Petsamoa käsittelevässä kirjallisuudessa kiiteltiin, että tämä erikoinen alue saatiin Suomeen. Mutta kolttaväkeen suhtauduttiin alentuvasti ja säälien. Matkailuväki uskoi tuovansa lappalaisraukoille sivistystä, edistystä ja uuden uskonnon, jotka yhdessä pyyhkisivät pois vanhan kurjuuden.

"Kolttakönkään historia kuvaa hyvin länsimaista matkailua: Vauras valtaväestö tuli etnisen vähemmistökansan kaukaiseen ja pieneen, luonnonkauniilla paikalla sijaitsevaan kylään ja ihasteli näkemäänsä lintukotoa, valmista kansatieteellistä ulkomuseota, jossa nukkemaiset kolttaeukot korkeine, värikkäine päähineineen touhusivat", Hautajärvi toteaa.

"Turistivirta kasvoi, ministereitä ja suurlähettiläitä saapui kalastamaan lohia, kylän asukkaita valokuvattiin intomielisesti. Koska koltat olivat elintärkeä edellytys Kolttakönkään matkailulle, ryhdyttiin heille jakamaan säännöllisiä vilja-annoksia matkailumajalta, jotteivät he lähtisi hoitamaan elinkeinoaan erämaahan."

Matkailu kohtaa luonnonsuojelun

Yellowstoneen perustettiin vuonna 1872 maailman ensimmäinen kansallispuisto. Löytöretkeilijä A.E. Nordenskjöld ehdotti kahdeksan vuotta myöhemmin, että Suomeenkin perustetaan luonnonsuojelualueita. 1916 rauhoitettiin Mallatunturin luonnonpuisto Kilpisjärvellä mutta vasta 1938 saatiin yhdeksän muuta puistoa, joista peräti kuusi sijaitsi Lapin läänissä.

Petsamon laskelmoiva tehomatkailu sai rinnalleen haaveellista luonnonfilosofiaa korostavan suuntauksen, kun sotaa edeltänyt matkailu ja luonnonsuojelu hiihtivät samaa latua. Ihmiset arvostivat luontoa ja sen suojelemista, vaikka Lapin Kansassa pelättiinkin, että Pallas-Ounastunturin kansallispuistoon kehittyy karhusiittola.

Uusia retkeilymajoja rakennettiin kansallispuistojen ja hyvien retkeilymaisemien tuntumaan, ensimmäiset 1900-luvun alussa Kilpisjärven Malla-puiston juurelle. Vielä puoli vuosisataa sitten kylä uinui erämaan hiljaisuudessa, pyhän Saanan juurella, koska sitä oli erittäin vaikea tavoittaa. Matka Helsingistä käsivarteen kesti kuusi vuorokautta Jäämeren kautta mutta paluu jo sujui joutuisasti jokia myöten.

Hugo Richard Sandberg kirjoitti 1891 opaskirjan Hiihtourheilu Suomessa, jossa hän totesi suomalaisten hiihtoharrastuksen lisääntyneen merkittävästi 1880-luvulla. Silloin Suomessa järjestettiin jo hiihtokilpailuja. Vuoden 1910 matkailijapäivillä Ounasvaaraa esitettiin talvimatkailukohteeksi, koska siellä oli pitkä talvi, hyvät liikenneyhteydet, Lapin revontulet ja porot.

Kesti kuitenkin pari vuosikymmentä ennen kuin matkailuväki löysi tunturihiihtoon ja eräretkeilyyn sopivat kohteet. Suomen Naisten Liikuntakasvatusliiton jäsenet retkeilivät kesäisin Lapin tuntureilla. He etsivät sopivaa kurssipaikkaa ja ihastuivat Pallakseen. Tahko Pihkalan mukaan "naiset löysivät Suomen tunturit". Aikalaiset nimittivätkin 1930-lukua "Lapin tunturien löytöretkien vuosikymmeneksi".

Samoihin aikoihin eurooppalaiset innostuivat mutkamäenlaskusta, jota myöhemmin ruvettiin kutsumaan pujotteluksi, slalomiksi ja lasketteluksi. Meillä muotitietoiset seurasivat perässä ja ensimmäiset pujottelurinteet avattiin 1937 Kolille, Pallakselle, Ounasvaaralle ja Kuolajärvelle eli vanhaan Sallaan.

Hiihtohissejä alettiin rakentaa paljon myöhemmin, joten laskijat kiipesivät tunturin päälle omin voimin tai poron pulkassa. Sallatuntureita pidettiin 30-luvun lopussa suomalaisen mutkamäenlaskun ja syöksyhiihdon keskuksena, vaikka toiminta alkoi lähes tyhjästä. Talvella 1935 siellä pidettiin olympiahiihtäjien leiri ja paria vuotta myöhemmin alppilajien suomenmestaruuskisat.

Tunturihiihtäjät eli pääkaupunkiseudun kulttuuriväki ja yläluokka ylistivät talvisen ulkoilmaelämän ihanuutta. He yöpyivät kuusenhavuvuoteella rakovalkean loimutessa tähtikirkkaassa yössä ja heräsivät aamulla juomaan nokipannukahvit. 30-luvun jupit rakastivat erämaaluontoa ja alkeellisia oloja toisin kuin nykyiset tunturielostelijat.

Kohti matkailuteollisuutta

Suomi luovutti vuoden 1944 rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle Petsamon sekä osia Sallan ja Kuusamon erämaa-alueista eli ne alueet, joiden vetovoimaan koko matkailumme perustui. Sota "tuhosi kaiken, mitä Lapin läänissä oli matkailun eteen tehty", Hautajärvi arvioi.

Kaikki matkailurakennukset vaatimattomimmasta autiotuvasta upeimpiin hotelleihin olivat hetkessä tuhkana ja raunioina. Jäljelle jäi vain haavoitettu ja miinoitettu maapohja ja sirpaleita tie- ja rautatieverkostosta. Lapin matkailun jälleenrakennustyö jouduttiin aloittamaan kokonaan alusta.

Suomen Matkailijayhdistys rakensi valtion tuella tuhottuja kohteita uudestaan mutta silti 30-luvun taso majoituspaikkojen määrässä saavutettiin vasta 1960-luvun alussa. Jälleenrakennuskauden arkkitehtuuri keskittyi Harri Hautajärven mukaan laatuun ja edusti täydellisesti yhden arkkitehdin, Jouko Ylihannun, visuaalista näkemystä.

Hän suunnitteli parin vuosikymmenen aikana melkein kaikki Lapin matkailukohteet. Hautajärven mukaan "Jälleenrakennusajan matkailun rakennettu kuva oli yhtenäinen ja hallittu. Yksityinen, ulkoiselta ilmeeltään useimmiten suunnittelematon ja huolittelematon matkailutoiminta alkoi Lapin läänissä vasta 1960-luvulla."

Toisin sanoen hyvä ja kaunis pilattiin. Vuosina 1979-1989 Pallaksen hotellia ympäristöineen peruskorjattiin ja laajennettiin asiantuntemattomasti ja tyylittömästi. Sen rakennustaiteellinen arvo alentui merkittävästi.

"Hotellin omistaja, Suomen Matkailuliitto, joka vuosikymmenien ajan oli edistänyt korkealuokkaista matkailuarkkitehtuuria Lapin läänissä, mutta 1960-luvulta lähtien oli alkanut muuttua kulttuurijärjestön sijasta yhä enemmän liiketaloudellista voittoa tavoittelevaksi yhtiöksi, ei enää 1970-luvun lopulla nähnyt Pallastunturin hotellin rakennustaiteellista arvoa, vaan antoi sen tulla turmelluksi, Hautajärvi arvioi.

"Matkailuliitto, joka oli ollut aikanaan esittämässä kansallispuiston perustamista alueelle, oli vieraantunut alkuperäisistä kulttuuri-ihanteistaan niin etäälle, että alkoi vuodesta 1970 lähtien vaatia Pallas-Ounastunturin kansallispuiston keskelle perustettavaksi suurta lomakeskusta, jotta hotellin kannattavuus saataisiin lisääntymään."

Rovaniemen uusi Pohjanhovi vihittiin vuonna 1947. Mutta se edusti Hautajärven mukaan vain "arkista ja anonyymia jälleenrakennustyyliä", kun taas nuorena kuolleen Pauli Ernesti Blomstedtin vanha hovi kuului kansainvälisen funktionalismin hienoimpiin saavutuksiin. Vuonna 1980 hotelliin tehdyt muutokset ja laajennukset epäonnistuivat arkkitehtonisesti. Muut hotellit seurasivat samaa latua.

Matkailu kansanomaistuu

Napapiiri nousi kolmanneksi kuuluisaksi matkailukohteeksi 50-luvun alussa, jolloin rouva Eleonor Roosevelt saapui tutustumaan Rovaniemen jälleenrakennukseen. Kaupunki osti maapalan tien varresta ja arkkitehti suunnitteli majan "kaikessa kiireessä yön aikana". Majan ulko-ovi loksautettiin paikoilleen tasan viikkoa myöhemmin, kun korkea-arvoinen vieras laskeutui Rovaniemen kentälle.

Tukkikämppäromantiikka puri matkailijoihin ja majaa laajennettiin useasti. 1985 syntyi kutsukilpailun perusteella Napapiirin maja, Hautajärven mukaan "useiden puurakennusten muodostama tyylikäs kokonaisuus, jonka taitava arkkitehtuuri peittoaa naapuruston muoviporoja myyvät matkamuistomarketit, irralliset pelti- ja kelohallit ja postmodernistiset huoltoasematemppelit."

Sodan jälkeen Rovaniemeä markkinoitiin Lapin kohteena, vaikka saamelaiset oli häädetty sieltä vuosisatoja aikaisemmin. Lappi-illuusio peitti aidon peräpohjalaisen kulttuurin ja 1700-luvulta asti säilyneet peräpohjalaiset pirtit, joiden sisätilojen ainutlaatuinen tunnelma ja valo tunnetaan yhä ympäri maailmaa.

1950-luvulla tavallisen kansan varallisuus ja vapaa-aika lisääntyivät ja pian entisestä eliittimatkailusta tuli kaikkien yhteinen harrastus ja elämäntapa. Samalla taide ja viihde kiinnostuivat Lapista. Erämiehet, jätkät, kullankaivajat ja salaperäiset lappalaiset seikkailivat isojen poikien ja tyttöjen herttasarjoissa.

Lapin yliopiston matkailun professori Antti Haahti sanoo tunnistavansa itsessään vahvan lapinkaipuun ja erämaaromantiikan: "Nukahdin lapsena useasti Lapinäidin kehtolauluun. Se soi edelleenkin mielessäni ja ankkuroi minut pohjoiseen. Lappi on aina vaikuttanut mystisen voimakkaasti suomalaisessa kulttuurissa."

Autojen maahantuonti vapautettiin 1962. Kokonaiset perheet kiertelivät omilla kärryillään paikasta toiseen ja yöpyivät nykyaikaisesti teltoissaan. Leirintämatkailu kukoisti 50-luvulla ja jatkui parikymmentä vuotta. Vuonna 1960 Lapin läänissä oli 70 camping-aluetta ja yöpymiset kymmenkertaistuivat vuoteen 1972 mennessä.

1960-luvulla tulivat halvat kinokamerat ja filmit. Kamera roikkui rennosti kaulalla ja turisti näpsi kuvia itsestään kuuluisien turistikohteiden edessä. Eikä loma päättynyt kotiin tuloon vaan se jatkui ympäri vuoden. Perhe kokoontui muistelemaan lomaansa ja kutsui kateelliset naapuritkin katsomaan kammottavia matkakuvia.

Vähitellen kuitenkin perinteisen matkailun rinnalle pyrki toiminnallisuutta korostava elämän asenne. Murtomaahiihto ja retkeily eivät tarjonneet riittävästi säpinää ja kansa alkoi lasketella tuntureissa. Siitä tuli trendi, joka symboloi nuorekkaan vauhdikasta, vapaata ja huoletonta elämäntyyliä.

Pohjois-Suomeen rakennettiin laskettelukeskuksia Saariselälle, Pyhätunturille, Luostolle, Suomulle, Sallaan, Leville, Ylläkselle, Olokselle, Ounasvaaralle ja Kuusamon Rukalle. Energiakriisi hiukan hillitsi investointihurmaa mutta 1980-luvun alussa meno jatkui. Metsähallitus vuokrasi tunturikeskuksien rakentamiseksi Oulun ja Lapin lääneissä yhteensä kaksitoista maa-aluetta.

1990-luvun alussa 1 200 000 suomalaista lasketteli noin puolessatoista sadassa kotimaisessa laskettelukeskuksessa. Niiden ympärille kerääntyi loma-asuntobisnestä, mökkikyliä, asuntovaunukenttiä ja ohjelmapalveluyrityksiä. Hautajärvi kiteyttää: "... mikään muu matkailun ilmiö ei ole koskaan muuttanut Suomen maisemia ja luontoa yhtä laajalla ja voimakkaalla tavalla, kuin laskettelu on tehnyt."

Tehomatkailun syöksykierre

Rakennusliikkeet ostivat maata matkailukeskusten lähettyviltä. Kunta kaavoitti alueen ja yritys rakensi ne täyteen loma-asuntoja. Maan arvo moninkertaistui ja asunnot ylihinnoiteltiin. Loma-asuntoja oli Lapissa vuonna 1950 vain 275, vajaa neljännes vuosisata myöhemmin peräti 6327.

1980-luvulla tunturikeskuksiin rakennettiin entistä kookkaampia, näyttävämpiä ja koristeellisempia loma-asuntoja. Niiden varustetaso ja sisustus ylittivät reilusti keskivertosuomalaisen kodin. Ne vakiinnuttivat paradoksaalisesti käsityksen romanttisesta mutta alkukantaisesta loma-asumisesta Lapissa.

Rakennusliikkeet rakensivat kaavamaisesti samoilla piirustuksilla, ja siksi Lapin tunturit muistuttavat mitä tahansa suomalaista pientaloaluetta. Hautajärven mukaan rakennusfirma ei tarvinnut arkkitehtia, eikä sitä tarvinnut Matkailuliittokaan. Se korvasi kolme arkkitehtiä yhdellä rakennusmestarilla ja jälki näkyy:

"Useiden viime vuosikymmeninä Lapin lääniin rakennettujen matkailurakennusten arkkitehtuuri on maisemaan huonosti sopivaa, sisältäen toisinaan kömpelöitä symboleja Lapin perinteisestä rakentamisesta ja luonnosta. Esimerkiksi Hotelli Revontulen revontuliseinä, Hotelli Suommun ja Hotelli Kuusamon lappalaiskodat, Äkäshotellin suuri kotasymboli ja Hotelli Ivalon tuntureita mukaileva kattomaisema."

"Lumettomana aikana näkyy haikealla tavalla, miten luonto on myllerretty, tunturit hakattu kauttaaltaan aukkoisiksi, ja sinne tänne on siroteltu ulkomuodoltaan vaatimattomia rakennuksia, kuin sattumanvaraisesti", Hautajärvi sanoo.

"Viime vuosina jättimäiseksi paisunutta Lapin läänin lomarakentamista ei voida arvostella ympäristön, maiseman ja luonnon rajallisen sietokyvyn ylittämisestä, vaan myös yhteiskunnan voimavarojen ekologisesta ja epädemokraattisesta käytöstä."

Lapin kunnat eivät halunneet puuttua matkailu- ja lomarakentamiseen, koska niiden talous oli rempallaan. Ne ottivat melkein mitä tahansa tarjottiin, kunhan se tuotti rahaa. Näin asia selitetään jälkikäteen ja tietysti jälkiviisaasti.

"Lapin läänin 1960-luvulta alkaneen laajan matkailu- ja lomarakentamisen kaavoitus- ja rakentamisongelmiin ei ole kiinnitetty viranomaisten taholta riittävästi huomiota. Ympäristöministeriön, Lapin seutukaavaliiton ja Lapin lääninhallituksen ohjaustoiminta on ollut kiivaimman rakentamisvaiheen aikana lähes olematonta."

Palaa