|
Voimalaitos
tappoi Kemijoen lohen ja ikivanhan lohitalonpoikainen kulttuurin.
Silti asiasta ei saanut puhua kielteiseen sävyyn vuosikymmeniin.
Tutkijoiden mukaan neljä viidestä intiaanista kärsii
alkoholista ja mielenterveyden häiriöistä. Ikivanhan
luontosuhteen pirstoutuminen selittää intiaanien vaivat
mutta miksi jokivarren kylissä ääni kovenee ja nyrkki
takoo pöytää, kun joku tunnustaa
kärsivänsä samoista oireista.
Pato vei
sanat suusta
Historioitsijoiden
mukaan lohen taloudellinen merkitys väheni 1800-luvulta
lähtien mutta sen psykologinen merkitys ei muuttunut
miksikään. Olli Tiuraniemen isä sanoi viimeisinä
vuosina, että hän pyytäisi yhä lohta vaikka
pärelampun valossa. Kaikesta muusta hän oli valmis luopumaan.
Isä
kävi pari vuotta oppikoulua Rovaniemellä 1930-luvulla mutta
lopetti, koska halusi kalastajaksi. Hän pyysi hulluna kalaa
elämänsä loppuun asti ja koki verkot joka aamu ja
ilta. ”Soli menny verhhin.” Eikä hän ollut ainoa.
Koko yhteisö eli lohen kautta.
Miehet
korjasivat pirteissään pyydyksiä pitkinä talven
ehtoina. He puhuivat lohesta ja odottivat, kunnes vuoden kierto
huipentui alkukesään ja lohi alkoi nousta kutusijoille.
Miehet junttasivat padot joen pohjaan, odottivat, soutivat, kokivat
ja puhuivat. Lohen pyynti antoi elämälle sisällön,
rytmitti ajankäyttöä ja vuotuiskiertoa. Lohi
täytti myös pyytäjän ajatukset, tunteet ja
unelmat.
Ihminen
rakentaa töillään sisintään, omaa
mentaliteettia ja identiteettiä. Lohta ei voi pyytää
ilman sydäntä. Vanhoissa kulttuureissa tärkeä
saaliseläin muuttui tabuksi, pyhäksi, jopa heimon
kantaisäksi. Siinä vaiheessa koko taivaanvahvuus ja
kirjokansi vahvistivat tätä maailmankuvaa. Vaikka myyttinen
avaruus on himmentynyt, ihmiset eivät ole muuttuneet. Kun lohi
lakkasi nousemasta Kemijokeen, miehet vaikenivat.
”Lapsuuteni
kodissa Jaatilassa ei puhuttu lohesta. Olen nyt vasta tajunnut,
että isä oli henkisesti äänetön mies. Kun
vieras astui sisään pirttiin, mykkyys tuli vastaan kuin
vieras olio. Kun soudimme verkoille, kukaan ei puhunut
mitään. Jos isä olisi saanut soutaa lohta, olisiko
hän puhunut, kuten kalamiehet ennen?”
Sodan
käynyt sukupolvi ei osannut ilmaista ajatuksiaan sanoilla.
Heille sotakaverit olivat vain ”miehistä parhaimpia”.
Totta kai mutta mitä se tarkoittaa? Olli Tiuraniemi kuvaa
eräässä dokumentissaan, että hänen
isällään oli aina jotain kädessä,
kirvesvarsi, rautakanki, puukko tai viinapullo, kunhan ei ollut
tyhjin käsin. Sota kai jätti jälkensä. Mies piti
viisi vuotta asetta kädessä, koska henki oli sen varassa.
Siitä jäi tunne, että henkeä uhataan koko ajan ja
siksi käsissä piti olla kättä pidempää.
Olli
Tiuraniemi työskentelee Lapin yliopistossa
viestintäpäällikkönä ja
käyttää tieteen kieltä. Hän puhuu
käsittelemättömistä tunteista. Ollin isä
osti lohirahoilla tilansa. Hän sitoi itsensä maahan ja
jokeen ja suunnitteli elämänsä väärien
korttien varaan. Sota vei nuoruuden ja jokiyhtiö ammatin,
identiteetin ja omanarvontunnon. Se loukkasi häntä
syvästi. ”Vitutus oli liian syvää
käsiteltäväksi”, kirjailija sanoo.
”Isä
selviytyi ahdistuksesta rupeamalla kovaksi. Vanhana miehenä
hän mietti usein keinutuolissa, että kyllä hän on
ollut hullu. Vähempikin työhulluus olisi riittänyt.
Sairasvuoteella hän etsi yhteyttä lapsiinsa ja jonkin
verran pehmeni. Pelotti ottaa vanhan miehen kovaksi siintynyt
käsi omaan käteen ja pitää siitä kiinni.
Tapasin häntä paljon viimeisinä vuosina. Kuuntelin,
vaikka istuimme pääasiassa hiljaa.”
Toisen
polven häpeää
Olli syntyi
tammikuussa 1952 kovalla pakkasella. Napanuora kietoutui pojan kaulan
ympärille ja kätilö kirjoitti punaiseen korttiin:
”Syntynyt poikalapsi, Olli Kaarina.” Toisin kuin
vanhempansa, poika eli ruhjotussa maisemassa, kivipenkkojen
välissä. Petäjäskosken voimalaitosta rakennettiin
1953. Alakanavaa räjäyteltiin kolmessa vuorossa. Poika
havahtui öisin, kun pään kokoiset kivet kolisivat katolle.
”1960-luvulla
ajoin sontaa keväisin pellolle ja se tuntui hyvältä,
vaikka oli raskasta. Multa tuoksui, kun käänsimme
pottuvakoa. Kesällä teimme heinää ja katsoimme,
kun amerikkalaiset kävelivät kuussa. Syksyllä koko
kylä lähti ryskän perässä puimaan viljaa.
Odotimme niitä elonkorjuun hetkiä ja yhä vielä
haistan entisajan tuoksukuvia.”
”Silloin
uskoimme, että selviämme hengissä ja uhosimme
kusevamme vielä lumeen. Ihailin vanhempia maamiehiä ja
istuin ylpeänä heidän seurassaan. Mutta kaikki romahti
vuosikymmen lopulla. Menin Muurolaan oppikouluun. En osaa sanoa,
mikä muutti kaiken? Oppikoulun ilmapiiri vai se, että
samaan aikaan pellot paketoitiin?
”Yhtäkkiä
maaseudusta ja karusta luonnosta tuli hävettävä.
Muurolan keskikoulussa kaupunkilaiset olivat pidemmällä ja
vaikuttivat muka sivistyneemmiltä, fiksummilta ja hienommilta.
Häpesimme taustaamme. On toinenkin mahdollisuus. Häpeä
saattoi myös tarttua kodista ja vanhemmista. En itse aiheuttanut
häpeääni vaan se oli yleistä kulttuurista
häpeää, jota koko yhteisö poti”, Tiuraniemi pohtii.
1970-luvun
Olli kiersi Ruotsia ja Suomea ja asettui vuosiksi Turkuun
opiskelemaan kirjallisuutta. Tilit eivät tasapainottuneet
sielläkään. Hän ei tuntenut olevansa Turussa
kotona. Lapinmies tunsi hallitsevansa maisemaa, kun sai
kävellä Aurajoen rantaa ja meren hän koki avaraksi
kuin jängän. Mutta silti hän tunsi olevansa
käypäläinen.
1982 Olli
havahtui kiertäessään kesätoimittajana Lappia,
että tämähän on hieno maa ja hieno kulttuuri.
Tänne pitää tulla takaisin. Vain kymmenen vuotta
aiemmin hänen täytyi veren maku suussa päästä
mahdollisimman kauaksi pois kotoa.
Jokivarren
mies mellastaa
1980-luvun
lopulla Tiuraniemi asettui pysyvästi pohjoiseen ja alkoi puhua
itsestään kolmannessa persoonassa ”jokivarren
miehenä”. Se kuitenkin sisälsi paradoksin, sillä
hänen luontosuhteensa kosketti vain maata, toisin kuin
isällä, joka kaipasi vapaata jokea. Sitä poika ei
koskaan nähnyt, eikä vapaata lohta. Hänen luontonsa
oli pelto, sonnan ajo, talvinen halonhakkuu metsässä ja
kesäöinen pöllinteko. |
