Untitled

 Etusivu - Esittely ja yhteystiedot - Kirjat - Journalistinen tuotanto - Vanha Lappi -Medialanssi -
 Palvelut - Lapin matkailu - Lapin luonto - Vuotoksen kansallispuisto - Politiikka - Arkisto - plogi

 

Lintulautailu johtaa kilpavarusteluun

Teksti Tapani niemi, kuvat Timo Helle ja Tapani Niemi

Kaupungistuminen on muuttanut suomalaisten luontosuhdetta. Ennen vanhaan maalainen pelkäsi lintujen tuloa pihapiiriin. Nyt sadat tuhannet kaupunkilaiset säälivät värjötteleviä linturaukkoja kuin sukulaispoikiaan ja hemmottelevat niitä kaikenlaisilla herkuilla. Samalla he houkuttelevat muuttolintuja jäämään talveksi pohjoiseen.

”Säännöllinen talviruokinta ja leudot talvet ovat muuttaneet Suomen talvilajistoa. Viherpeippo ja sinitiainen olivat 1960-luvulla harvinaisia Jyväskylässä mutta nyt niitä esiintyy Utsjoen Nuorgamia myöten. Ne ovat talvisin täysin riippuvaisia ihmisen armeliaisuudesta mutta sekään ei aina auta”, sanoo dosentti Timo Helle Rovaniemeltä.

”Runsaasta ja säännöllisestä ravinnosta huolimatta parin viikon kylmä jakso harventaa lajeja, jotka aikaisemmin muuttivat etelään. Jopa kotoinen talitiainen saattaa menehtyä ankarimmilla pakkasilla.”

Timo Helle ei kuitenkaan suhtaudu kielteisesti talviruokintaan. Modernista ilmiöstä on kehittynyt lähes koko kansan harrastus. Tosin se on vaatinut asennemuutosta. Vanhassa maalaisyhteiskunnassa kansa näki monet luonnon ilmiöt enteinä. Käki pihapuussa tiesi turmaa ja ansapolulla piiskuttava tiainen huonoa pyyntionnea.

Niinpä pahanilmalintujen enteitä vastaan varauduttiin monin loitsuin ja varauksin. Varhain keväällä ulosmenevää kehotettiin syömään leipää, jottei käen kukunta pasko onnea. Vielä 1960-luvulla mummoni säikähti suunniltaan, kun ripustin lintulautaa ikkunalle. ”Hyi kun lapsi riepu houkuttelee korttoja (piruja) pirttiin”.

 Asiakastyytyväisyys ratkaisee

”Asenteet ovat muuttuneet mutta niin on koko lintulautakulttuuri. Vanhat keinot eivät enää tepsi. Kauralyhde ja talinpalanen eivät saa lintua edes kurkistamaan laudalle. Ainoastaan naapurit reagoivat niihin puistellen säälivästi päätään”, Helle kuvailee.

”Siksi monet alkavat varustella lintulautoja jo varhain syksyllä saadakseen edes jonkun linnun vakioasiakkaakseen ja näin vahvistaakseen markkinaosuuksiaan armottomassa kilpailussa. Jos haluaa useita lajeja, pitää perehtyä lintujen ravintoon ja mieltymyksiin. Täytyy siis toimia asiakaslähtöisesti ja hemmotella lintuja paremmin kuin naapurit.”

”Auringonkukalla pärjää kilpavarustelussa jonkin aikaa. Mutta jos aikoo kaapata jonkin kaupunginosan pikkuväen laudalleen, ei riitä että ostaa eläinten osastolta linnunsiemeniä vaan pitää mennä ihmisten osastolle ostamaan valmiiksi kuorittuja siemeniä. Mutta kilpavarustelu kiihtyy koko ajan ja joku keksii tarjota siemeniä rouhittuina ja voittaa tilapäisesti kilpailun.”

”Ei tälle tilanteelle enää voi mitään. Lintulaudoilla pätevät markkinoiden lait. Ihmiset joutuvat tasapainottelemaan kustannustehokkuuden ja asiakastyytyväisyyden välillä.

Linnut tietävät, mistä ravinnosta energia lähtee vähimmällä ponnistuksella ja kulutuksella. Se ratkaisee henkiin jäämisen kovalla pakkasella”, Helle sanoo.

Muuan vuosi sitten kuoripäällistä auringonkukkaa pidettiin suurena hittinä lintumaailmassa. Mutta ne ajat on jo eletty. Nyt pärjää rouhituilla siemenillä, murskatuilla pähkinöillä ja yhdistelmäsapuskoilla, jotka sisältävät rasvaa ja öljyisiä siemeniä samassa pötkyssä.

”Olen keksinyt kavalan keinon saada kilpailuetua. Katson illalla millaista säätä luvataan yöksi. Jos tulee kova pakkanen, tuon läskit ja rasvat salaa yöksi sisälle ja vien ne heti aamun sarastaessa takaisin lintulaudalle. Ensimmäiset linnut saavat sulasta ravinnosta nopeasti energiaa ja naapurit joutuvat päivittelemään lintukatoa.”

Ei olekaan ihme, että porotohtorin lauta kuuluu Rovaniemen suosituimpiin lintumaailman seisoviin pöytiin. Siivekkäät ovat oppineet tulemaan jo varhain aamulla tarkistamaan, miten tutkija heitä tänään hemmottelee. Tosin hän menettää päivällä hiukan markkinaosuuksiaan naapureilleen, koska joutuu käymään töissä.

Harakkastudion hiljaisuudessa

Timo Helle tutkii poroja Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen asemalla. Hän johti muutaman vuoden Suomen luonnonsuojeluliittoa ja paransi tosikon maineen saaneen järjestön imagoa. Helle nimittäin harrastaa metsästystä ja hänet tunnetaan omintakeisesta huumoristaan, jota hän on viljellyt muun muassa radion luonto-ohjelmissa.

Muuan vanha pari soitti kerran lähetykseen ja kysyi: ”Me löysimme valkoisia puolukoita aarikaupalla. Pitäisiköhän niistä lähettää tohtorille näytteitä?” Helle vastasi nopeasti, että kiitos mielellään. ”Aluksi vaikka kymmenen ämpärillistä.”

Kerran nuoret miehet kertoivat laittaneensa käristemakkaroita mikroaaltouuniin. Kärpänen eksyi rasvasta tihkuvien kärkkäreiden joukkoon mutta ei näyttänyt kärsivän vähääkään tappavista mikroaalloista. Porotohtori totesi, ettei ole hyönteistutkija mutta arveli tietävänsä syyn: ”Mikroaallot ei kelpaa elävän ravinnon valmistamiseen.”

Helle on viime vuosina kehittänyt aivan uuden lintutieteen haaran, picalogian. Nimi tulee harakan tieteellisestä nimestä pica pica. Picalogia tutkii ja valokuvaa harakkaa niin, että kameran täytyy seisoa 1060 neliön pihatontin sisällä. Lintuja ei saa kuvata neitseellisen alkukantaisessa erämaassa vaan keskellä piharomuja. Helle raportoi tuloksiaan jatkuvasti internetissä picalogin päiväkirjassa.

Muuan vanha pari soitti kerran lähetykseen ja kysyi: ”Me löysimme valkoisia puolukoita aarikaupalla. Pitäisiköhän niistä lähettää tohtorille näytteitä?” Helle vastasi nopeasti, että kiitos mielellään. ”Aluksi vaikka kymmenen ämpärillistä.”

Kerran nuoret miehet kertoivat laittaneensa käristemakkaroita mikroaaltouuniin. Kärpänen eksyi rasvasta tihkuvien kärkkäreiden joukkoon mutta ei näyttänyt kärsivän vähääkään tappavista mikroaalloista. Porotohtori totesi, ettei ole hyönteistutkija mutta arveli tietävänsä syyn: ”Mikroaallot ei kelpaa elävän ravinnon valmistamiseen.”

Helle on viime vuosina kehittänyt aivan uuden lintutieteen haaran, picalogian. Nimi tulee harakan tieteellisestä nimestä pica pica. Picalogia tutkii ja valokuvaa harakkaa niin, että kameran täytyy seisoa 1060 neliön pihatontin sisällä. Lintuja ei saa kuvata neitseellisen alkukantaisessa erämaassa vaan keskellä piharomuja. Helle raportoi tuloksiaan jatkuvasti internetissä picalogin päiväkirjassa.

”Harakkaa on erittäin vaikea kuvata, ennen vanhaan erityisesti, jolloin sitä vainottiin. Vanha kansa piti sitä riuttalintuna, tuholaisena, joka hävitti pikkulintujen pesiä ja mellasti haaskojen ympärillä. Siksi siitä on kehittynyt poikkeuksellisen varovainen ja valpas. Se huomaa erityisesti epäilyttävät liikkeet.”

”Jos teen pihalla lumitöitä ja en yritä piilotella, ne hyppivät vapaasti ympärillä. Mutta ne kaikkoavat kuvausetäisyydeltä, jos kätkeydyn verhon tai puun taakse ja jos otan kameran tai kauko-objektiivin käteeni. Monien suosima spontaani kuvaaminen ei onnistu lainkaan, koska harakoita ei näy mailla eikä halmeilla.”

Katso Timo Helteen harakkapäiväkirjaa

http://www.timohelle.net/


Palaa - Lapin luonto

Palaa alkuun