Untitled
|
Lintulautailu
johtaa kilpavarusteluun |
Teksti Tapani
niemi, kuvat Timo Helle ja Tapani Niemi |
Kaupungistuminen on
muuttanut suomalaisten luontosuhdetta. Ennen vanhaan maalainen
pelkäsi lintujen tuloa pihapiiriin. Nyt sadat tuhannet
kaupunkilaiset säälivät värjötteleviä
linturaukkoja kuin sukulaispoikiaan ja hemmottelevat niitä
kaikenlaisilla herkuilla. Samalla he houkuttelevat muuttolintuja
jäämään talveksi pohjoiseen. |
|
|
|
Säännöllinen
talviruokinta ja leudot talvet ovat muuttaneet Suomen talvilajistoa.
Viherpeippo ja sinitiainen olivat 1960-luvulla harvinaisia
Jyväskylässä mutta nyt niitä esiintyy Utsjoen
Nuorgamia myöten. Ne ovat talvisin täysin riippuvaisia
ihmisen armeliaisuudesta mutta sekään ei aina auta,
sanoo dosentti Timo Helle Rovaniemeltä.
Runsaasta ja
säännöllisestä ravinnosta huolimatta parin viikon
kylmä jakso harventaa lajeja, jotka aikaisemmin muuttivat
etelään. Jopa kotoinen talitiainen saattaa menehtyä
ankarimmilla pakkasilla.
Timo Helle ei kuitenkaan
suhtaudu kielteisesti talviruokintaan. Modernista ilmiöstä
on kehittynyt lähes koko kansan harrastus. Tosin se on vaatinut
asennemuutosta. Vanhassa maalaisyhteiskunnassa kansa näki monet
luonnon ilmiöt enteinä. Käki pihapuussa tiesi turmaa
ja ansapolulla piiskuttava tiainen huonoa pyyntionnea.
Niinpä pahanilmalintujen
enteitä vastaan varauduttiin monin loitsuin ja varauksin.
Varhain keväällä ulosmenevää kehotettiin
syömään leipää, jottei käen kukunta
pasko onnea. Vielä 1960-luvulla mummoni säikähti
suunniltaan, kun ripustin lintulautaa ikkunalle. Hyi kun lapsi
riepu houkuttelee korttoja (piruja) pirttiin.
Asiakastyytyväisyys
ratkaisee
Asenteet ovat
muuttuneet mutta niin on koko lintulautakulttuuri. Vanhat keinot
eivät enää tepsi. Kauralyhde ja talinpalanen eivät
saa lintua edes kurkistamaan laudalle. Ainoastaan naapurit reagoivat
niihin puistellen säälivästi
päätään, Helle kuvailee. |
Siksi monet alkavat
varustella lintulautoja jo varhain syksyllä saadakseen edes
jonkun linnun vakioasiakkaakseen ja näin vahvistaakseen
markkinaosuuksiaan armottomassa kilpailussa. Jos haluaa useita
lajeja, pitää perehtyä lintujen ravintoon ja
mieltymyksiin. Täytyy siis toimia asiakaslähtöisesti
ja hemmotella lintuja paremmin kuin naapurit. |
|
Auringonkukalla
pärjää kilpavarustelussa jonkin aikaa. Mutta jos aikoo
kaapata jonkin kaupunginosan pikkuväen laudalleen, ei riitä
että ostaa eläinten osastolta linnunsiemeniä vaan
pitää mennä ihmisten osastolle ostamaan valmiiksi
kuorittuja siemeniä. Mutta kilpavarustelu kiihtyy koko ajan ja
joku keksii tarjota siemeniä rouhittuina ja voittaa
tilapäisesti kilpailun.
Ei tälle
tilanteelle enää voi mitään. Lintulaudoilla
pätevät markkinoiden lait. Ihmiset joutuvat
tasapainottelemaan kustannustehokkuuden ja asiakastyytyväisyyden välillä.
Linnut tietävät,
mistä ravinnosta energia lähtee vähimmällä
ponnistuksella ja kulutuksella. Se ratkaisee henkiin
jäämisen kovalla pakkasella, Helle sanoo. |
|
|
|
|
Muuan vuosi sitten
kuoripäällistä auringonkukkaa pidettiin suurena
hittinä lintumaailmassa. Mutta ne ajat on jo eletty. Nyt
pärjää rouhituilla siemenillä, murskatuilla
pähkinöillä ja yhdistelmäsapuskoilla, jotka
sisältävät rasvaa ja öljyisiä siemeniä
samassa pötkyssä.
Olen keksinyt kavalan
keinon saada kilpailuetua. Katson illalla millaista
säätä luvataan yöksi. Jos tulee kova pakkanen,
tuon läskit ja rasvat salaa yöksi sisälle ja vien ne
heti aamun sarastaessa takaisin lintulaudalle. Ensimmäiset
linnut saavat sulasta ravinnosta nopeasti energiaa ja naapurit
joutuvat päivittelemään lintukatoa.
Ei olekaan ihme, että
porotohtorin lauta kuuluu Rovaniemen suosituimpiin lintumaailman
seisoviin pöytiin. Siivekkäät ovat oppineet tulemaan
jo varhain aamulla tarkistamaan, miten tutkija heitä
tänään hemmottelee. Tosin hän menettää
päivällä hiukan markkinaosuuksiaan naapureilleen,
koska joutuu käymään töissä.
Harakkastudion hiljaisuudessa
Timo Helle tutkii poroja
Metsäntutkimuslaitoksen Rovaniemen asemalla. Hän johti
muutaman vuoden Suomen luonnonsuojeluliittoa ja paransi tosikon
maineen saaneen järjestön imagoa. Helle nimittäin
harrastaa metsästystä ja hänet tunnetaan
omintakeisesta huumoristaan, jota hän on viljellyt muun muassa
radion luonto-ohjelmissa. |
|
|
|
Muuan vanha pari soitti
kerran lähetykseen ja kysyi: Me löysimme valkoisia
puolukoita aarikaupalla. Pitäisiköhän niistä
lähettää tohtorille näytteitä? Helle
vastasi nopeasti, että kiitos mielellään. Aluksi
vaikka kymmenen ämpärillistä.
Kerran nuoret miehet
kertoivat laittaneensa käristemakkaroita mikroaaltouuniin.
Kärpänen eksyi rasvasta tihkuvien kärkkäreiden
joukkoon mutta ei näyttänyt kärsivän
vähääkään tappavista mikroaalloista.
Porotohtori totesi, ettei ole hyönteistutkija mutta arveli
tietävänsä syyn: Mikroaallot ei kelpaa
elävän ravinnon valmistamiseen. |
|
|
Helle on viime vuosina
kehittänyt aivan uuden lintutieteen haaran, picalogian. Nimi
tulee harakan tieteellisestä nimestä pica pica. Picalogia
tutkii ja valokuvaa harakkaa niin, että kameran täytyy
seisoa 1060 neliön pihatontin sisällä. Lintuja ei saa
kuvata neitseellisen alkukantaisessa erämaassa vaan keskellä
piharomuja. Helle raportoi tuloksiaan jatkuvasti internetissä
picalogin päiväkirjassa. |
Muuan vanha pari soitti
kerran lähetykseen ja kysyi: Me löysimme valkoisia
puolukoita aarikaupalla. Pitäisiköhän niistä
lähettää tohtorille näytteitä? Helle
vastasi nopeasti, että kiitos mielellään. Aluksi
vaikka kymmenen ämpärillistä.
Kerran nuoret miehet
kertoivat laittaneensa käristemakkaroita mikroaaltouuniin.
Kärpänen eksyi rasvasta tihkuvien kärkkäreiden
joukkoon mutta ei näyttänyt kärsivän
vähääkään tappavista mikroaalloista.
Porotohtori totesi, ettei ole hyönteistutkija mutta arveli
tietävänsä syyn: Mikroaallot ei kelpaa
elävän ravinnon valmistamiseen.
Helle on viime vuosina
kehittänyt aivan uuden lintutieteen haaran, picalogian. Nimi
tulee harakan tieteellisestä nimestä pica pica. Picalogia
tutkii ja valokuvaa harakkaa niin, että kameran täytyy
seisoa 1060 neliön pihatontin sisällä. Lintuja ei saa
kuvata neitseellisen alkukantaisessa erämaassa vaan keskellä
piharomuja. Helle raportoi tuloksiaan jatkuvasti internetissä
picalogin päiväkirjassa.
Harakkaa on
erittäin vaikea kuvata, ennen vanhaan erityisesti, jolloin
sitä vainottiin. Vanha kansa piti sitä riuttalintuna,
tuholaisena, joka hävitti pikkulintujen pesiä ja mellasti
haaskojen ympärillä. Siksi siitä on kehittynyt
poikkeuksellisen varovainen ja valpas. Se huomaa erityisesti
epäilyttävät liikkeet.
Jos teen pihalla
lumitöitä ja en yritä piilotella, ne hyppivät
vapaasti ympärillä. Mutta ne kaikkoavat
kuvausetäisyydeltä, jos kätkeydyn verhon tai puun
taakse ja jos otan kameran tai kauko-objektiivin käteeni. Monien
suosima spontaani kuvaaminen ei onnistu lainkaan, koska harakoita ei
näy mailla eikä halmeilla. |
|
Katso Timo Helteen harakkapäiväkirjaa |
http://www.timohelle.net/ |
|