Etusivu - Esittely ja yhteystiedot - Kirjat - Journalistinen tuotanto - Vanha Lappi -Medialanssi -  Palvelut - Lapin matkailu - Lapin luonto - Vuotoksen kansallispuisto - Politiikka - Arkisto - plogi   Teksti ja kuvat Tapani Niemi Merimatti sauvoo saamelaisten esi-isiensä kotirannassa Tenniöjoella Kadonneen kulttuurin kotahaikuja Poromies Matti Merivirta on kerännyt puoli vuosisataa vanhoja paikannimiä laajasta Itä-Lapin ja Sompion erämaasta. Hän kääntää saamelaiset nimet suomeksi, yrittää ymmärtää ummikkoruotsalaisen kartoittajan nimiväännöksiä ja eläytyy vanhan kansan maailmaan. Miksi erämies antoi paikalle nimen Sovankylä, Sokanaapa, Kuolpuna, Kuosku, Salla tai Kursu? Mitä hän mahtoi kertoa perässäkulkijoilleen? Matti Merivirta asuu Savukokosken Kuoskussa. Hän polveutuu yleiseen keskilappilaiseen tapaan lantalaisesta ja lappalaisesta paikalliskulttuurista. Hänen isänsä vartioi itärajaa ja äidin suku hoiti poroeloa ties kuinka monessa saamelaispolvessa. Lantalaiseksi kutsuttiin ennen vanhaa suomalaista erätalonpoikaa, joka hoiti pientä karjaa eränkäynnin ohessa. Keminlappalainen harjoitti peura-aikana perinteisiä lapinelinkeinoja. Hän metsästi, kalasti ja hoiti muutamia ajo- ja houkutusporoja. Lappi salakielenä "Ukki opetti minulle lapinkieltä ja yhden joiun, jota en ole myöhemmin kuullut. Lapista kehittyi meille yhteinen salakieli, jota perheen naisväki ei ymmärtänyt. Vanha keminlappi oli Savukoskella melkein unohtunut 1800-luvun lopussa ja väki puhui suomea porohommissa. Ukki puhui kemikylän murretta äidinkielenään, jossa oli puolet suomea ja puolet lappia. Poromiesten ammattisanasto on vieläkin tällaista sekakieltä", Matti Merivirta kertoo.  Lapissa puhutaan nykyään pohjoissaamen lisäksi inarin- ja koltansaamea ja Kuolassa paikoin turjaa, kildiniä ja akkalaa. Lisäksi Etelä-Ruotsissa puhutaan etelä-, uumajan-, piitimen- ja luulajansaamea. Eläviä saamelaiskulttuureja lasketaan olevan kymmenen. Sadat saamelaiset paikannimet etelässä kuitenkin kertovat, että muinoin saamelaisia eli kaikkialla Fennoskandiassa ja Venäjällä. Nuuksio esimerkiksi sai nimensä joltain kadonneelta saamelaiskansalta. Se tarkoittaa joutsenta. "Vietin kerran hiihtoloman Ukin luona. Emme päässeet kairaan huonon kelin vuoksi ja hän otti kartan esille ja selitti, mitä käsittämättömät lapinkieliset nimet tarkoittavat. Ukki tunsi melkein kaikki oudot sanat. Hän kuoli kesällä 1951. Lopetin koulun ja lähdin neljätoistavuotiaana rengin kanssa porometsään. Olen siitä pitäen kulkenut itäkairan erämaata Sallan pohjoisosista Luttojoelle ja oppinut pohjoissaamea Vuotson poromiehiltä." Eläkkeellä Meri-Matti alkoi kirjoittaa nimiä vihkoon ja tulkita niitä suomeksi. Kun jokin sana ei aukea, hän soittaa tutulle poromiehelle, saamenkielen taitajille, karttakeskuksen tutkijalle tai tutulle toimittajalle, että haepa uusia lähteitä arkistoista, joihin nimi on kirjattu ehkä alkuperäisessä kansan tuntemassa muodossa. Helpoksi Merivirta ei työtä tunnusta. Nimiä ei voi kerätä kuten marjoja. Suuri osa vanhoista sanoista häipyi historian hämäriin ja osa vääntyi tunnistamattomaan muotoon. Alkuperäiset asukkaat unohtivat sanan varhaisen merkityksen ja nuori polvi tulkitsi sitä omista lähtökohdistaan. Syntyi kansan etymologioita. Moni uskoo, että esimerkiksi Kuolluojan nimi syntyi viime sotien aikaan, kun Savukosken taisteluissa kaatui joukko saksalaisia. Tosiasiassa nimi tulee saamen sanasta guolle ja tarkoittaa kalaa. Kuolan niemimaa tarkoittaa siis kalaista niemimaata. Sitten vanha keminsaamelainen kieli sammui ja uudet tulokkaat puhuivat pohjois-saamea tai suomea, joissa samalta näyttävät sanat merkitsevät eri asioita. Viimeksi tulivat ruotsinkieliset kartantekijät, jotka kuuluivat indoeurooppalaiseen kieliperheeseen. Ummikkoina heiltä puuttui luontainen kyky ymmärtää uralilaisten kielten äänteitä ja rakennetta. Monet sanat kuulostivat myös rumilta ja niitä piti sievistää. "Kartoitustoimisto lähetti muuan vuosi sitten Kemi-Sompion paliskunnan karttoja, joissa esiintyi vääriä paikannimiä. Korjasin ja täydensin niitä poromies Jorma Vaaran kanssa. Kartat eivät kertoneet pienistä maista eivätkä jokivarren mutkista, nivoista ja koneloista eli akanvirroista, vaikka vanha kansa koki ne puhumisen tai kulkemisen kannalta tärkeiksi." "Myöhemmin monet saamelaiset kansat, suomalaiset, karjalaiset, vepsäläiset, venäläiset, komit ja pirkkalaiset sauvoivat Kemi- ja Tenniöjokia Jäämerelle, Kuolaan ja Vienanmerelle. Kaikki jättivät nimensä paikoille. Ota niistäkin selvää keskikoulupohjalla", Meri-Matti pohtii. Kemin Lappi kuolee "1700-luvulla Itä-Lapissa vaikutti elinvoimainen lappalaiskulttuuri. Kirkonkirjojen mukaan 1850-luvulla vielä puolet Kuolajärven eli Sallan asukkaista edusti lappalaisväkeä. Kun lantalaiset tulivat Lappiin, syntyi katkera taistelu kalasta, peurasta ja majavasta ja riista loppui. Maanviljelys elättää jopa sata kertaa suuremman väen kuin erätalous. Saamelaiset joutuivat siirtymään maatalouteen ja sulautuivat suomalaisiin", Oulun yliopiston saamen kielen professori Pekka Sammallahti kertoo. Matti Merivirta ja Pekka Sammallahti Yleensä uskotaan, että ylivertainen lantalaisrotu syrjäytti kuolemaan tuomitun kansan, vaikkei kulttuurien kohtaamisesta tiedetä paljoakaan. Ilmeisesti Lappiin saapui yksinäisiä pioneereja, jotka sopeutuivat yhteisöön ja elivät lappalaisten tavoin. Jotkut menivät naimisiin saamelaisen kanssa. Jälkeläiset edustivat sekakulttuuria. Äiti puhui saamea, isä suomea ja lapset olivat kaksikielisiä. Joskus köyhä lantalainen myös saattoi lappalaistua mutta useimmiten kävi toisin päin. "Kieli oli aikaisemmin sidottu ammattiin ja se palveli suoraan elämäntapaa, erätaloutta. Saame ehkä koettiin vanhanaikaiseksi ja epämuodikkaaksi. Se hiipui vajaassa sadassa vuodessa. 1852 enää yksi puhui keminlappia äidinkielenään Sompiossa. Liikaväen takia moni lappalaisperhe köyhtyi, ja se lisäsi lantalaisen ylemmyydentuntoa. Osaksi lappalainen-sanan huono kaiku johtuu tästä." Jotain jäi kuitenkin jäljelle hiipuvasta kulttuurista. Lapinpapit ja tutkimusmatkailijat tallensivat Ylä-Kemijoen alkuperäistä kieltä. Lapinpappi Olaus Sirma esitti Uppsalassa 1600-luvun lopussa kaksi joikua Johannes Schefferukselle, joka julkaisi ne Lapponia-teoksessa 1673. Runot levisivät ympäri maailmaa ja vakuuttivat sivistyneistön saamelaisen kulttuurin kehittyneisyydestä. "Sirman joiut edustavat Sodankylän metsäsaamea. Hän käänsi myös katkismuksen keminlapiksi mutta siinä kuultaa Kaaresuvannon lapin piirteitä", Sammallahti kertoo. "1800-luvun alkupuolella lapinpappi Jacob Fellman kirjoitti Kuolajärven ja Sompion murteista muutaman sanan luettelon ja Sompion saamesta yhden ainoan lauseen." Elias Lönnrot kierteli Lappia yhdessä Anders Johan Sjögrenin ja Matias Aleksanteri Castrenin kanssa 1800-luvun alussa. Lönnrot kirjoitti muistiin kolme joikutekstiä Savukosken kieltä. Sanojen lisäksi niistä selviää kielen lause- ja muoto-oppia. Sjögren tallensi isämeidänrukoukset, jotka oli käännetty Kuolajärven ja Sompion murteille. Sen sijaan eteläisistä saamenmurteista, esimerkiksi Kuusamosta, ei ole löydetty kielinäytteitä edes oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Paikannimistö aarre Itä-Lapin paikannimet saattavat kuulostaa eteläsuomalaisesta erikoisilta, koska ne pohjautuvat saamelaisiin kantasanoihin. Suomi ja saame sukulaiskielinä kuuluvat samaan kieliperheeseen. Silti niiden äänneoppi ja kehitys poikkeavat. Saamenkieli sopeutui suomenkieleen tietyn säännöstön mukaan, joka poikkeaa paikkakunnittain. Saamensanoja esiintyy Uudeltamaalta asti ja niiden määrä lisääntyy pohjoiseen mentäessä. Silti kielitieteellisiä ominaisuuksia on vaikea selvittää. Sammallahti on käynyt keminsaamen kaikki tunnetut sanat läpi. Hänen mielestään siinä esiintyy itäisiä koltan piirteitä mutta jotkut muistuttavat läntisiä saamenmurteita. Ylä-Kemijoen kadonneet saamelaismurteet muodostavat oman haaran. "Sirma luultavasti kykeni 1600-luvulla puhumaan ymmärrettävästi kaaresuvantolaisten ja Kuolan saamelaisten kanssa." "Viimeiset 300 vuotta eriyttivät kieliä toisistaan. Keskusvaltiot kuristivat otetta pohjoisessa ja hallinto puuttui ihmisten elämään. Tuli hallinnollisia rajoja ja perustettiin markkinalaitos. Kirkko keräsi ihmisiä yhteen ja yhtenäisti sen alueen kielen. Samalla naapurikielet loitontuivat toisistaan. Siksi nykyään koltta, inarinsaamelainen ja pohjoissaamelainen puhuvat keskenään suomea." Professorin mielestä Meri-Matti tekee arvokasta nimistötutkimusta, vaikka häneltä puuttuukin kielitieteen koulutus. Matti kuitenkin omaa taitoja, jotka puuttuvat useimmilta kielen tutkijoilta. Hän osaa lukea maastoa ja tuntee elinkeinoja. Korpilapin maisema, luonnon olot ja poromiehen työ ovat painaneet jäljet hänen olemukseensa. Hän on tutkinut ikänsä menneisyyden jälkiä, opetellut saamenkielen ja eläytynyt menneen maailman ajatustapoihin. "Minusta hän edustaa kadonnutta keminsaamelaista kulttuuria. Parhaiten sen näkee hänen tavastaan toimia ja ajatella. Yleensä Meri-Matin sukupolven miehet tähyävät etelään anelevasti ja odottavat sieltä armonpaloja. Meri-Matti seisoo tyynesti kasvot kohti pohjoista ja katsoo vastavirtaan." Tenonhaltian lahja 70-vuotiaalle Meri-Matille

Palaa