Etusivu - Esittely ja yhteystiedot - Kirjat - Journalistinen tuotanto - Vanha Lappi -Medialanssi -  Palvelut - Lapin matkailu - Lapin luonto - Vuotoksen kansallispuisto - Politiikka - Arkisto - plogi   Teksti ja kuvat Tapani Niemi Lapin ja lannan rajalla Unarissa Luonnonharrastaja törmää usein Pohjois-Suomen metsissä kivilatomuksiin ja -pyykkeihin, joista monet ovat osoittautuneet Lapin ja lannan rajamerkeiksi. Tuo mystinen raja kiehtoo kulkijaa, vaikka se poistui käytöstä jo vuosisatoja sitten. Raja tulee vastaan paikannimissä ja tarinoissa, joissa noidat torjuvat vainolaisia mitä uskomattomimmilla taikakeinoilla. Samuli Paulaharju kierteli kesällä 1920 Kittilässä, Sodankylän Unarissa, Inarissa ja Enontekiöllä. Hän kertoo teoksessa Lapin muisteluksia kuinka matkoilla karttui papereihin kansantietoutta, joita lapinkorven liki satavuotiaat vaarit ja muorit hänelle kertoivat. "Pitkät ajat sen jälkeen kuin Suomen rintamaat ja sydänseutujen korvet oli jo kiintonaiselle asutukselle vallattu, oli Perä Pohjola vielä ´Lapinkorpena´, jonka äärettömiä erämaita lappalainen yksinään sai vallita. Vain Karjalan mailta kainuulainen kävi silloin tällöin kiveliöitä kiertelevältä kansalta kiskomassa veroja, samoin sitten myöskin Hämeen ja Satakunnan rintamailta pirkkalaiset", Perämerta kutsuttiin ennen Kainuunmereksi ja rannikon asukkaita kainulaisiksi. Myös norjalaiset kutsuivat muinoin suomalaisia kainulaisiksi. Nimen alkuperää ei tunneta tarkkaan. Kainuu viittaa ehkä suomalaiseen sanaan kainu, joka tarkoittaa alankoa, tai skandinaaviseen sanaan hven, joka merkitsee viettävää tai vesiperäistä maata. Vanha Kainuu ulottui lännemmäksi kuin nykyään. Pohjanperän suomalaisia verottajia kutsuttiin pirkkalaisiksi, koska he uskoivat tulleensa Pirkkalan pitäjästä Hämeestä. Oulun yliopiston professori Jouko Vahtola osoitti 1980 väitöskirjassaan, että pirkkalaisten nimi johtuu Ruotsin kruunun myöntämästä birk-oikeudesta, joka antoi luvan verottaa lappalaisia ja käydä heidän kanssaan kauppaa. Lapinkorwen waltauksesta "&ldots; aikojen vieriessä asettui kainuulainen monesti kiertelemäänsä Lapinkorpeen asumaan vallaten lappalaisen ikivanhaa erämaata kappaleen toisensa jälkeen", Paulaharju kertoo. Etelän mies nousi Pohjanlahden rannikkoa joki joelta ja saapui Kainuunmeren pohjukkaan, aivan vanhan Lapin porteille, johon syntyi 1200-luvulla suomalainen seurakunta. Lappiin ei vielä saanut tulla luvatta, sillä Lapin ja lannan raja erotti lappalaisten ja lantalaisten maat toisistaan. Ruotsi kävi 1500-1700 -luvuilla suurvaltasotia ja kärsi kroonisesta rahapulasta. Se tarvitsi uusia verotalonpoikia ja kiinteää asutusta erämaihin, ettei Lappiin synny strategista tyhjiötä. Kruunu antoi 1673 Kalmarin asutusplakaatin, eräänlaisen asutuslain. Lantalainen saattoi sen jälkeen asettua Lapin puolelle viljelemään maita, joita lappalaiset eivät käyttäneet. Saamelaissyntyinen maaherra Johan Graan tiesi, että Tornion Lapissa lantalaiset ja lappalaiset eivät häirinneet toisiaan. Lantalainen viljeli rannikolla maata ja porolappalainen vaelsi tuntureilla. Hän erehtyi. Kemin Lappiin ei ehtinyt kehittyä suurporonhoitoa kuten Tornion Lapissa vaan Kemin lappalainen ja lantalainen elivät samasta resurssista, kalasta, peurasta ja majavasta. Riista loppui pian ja lappalaiset köyhtyivät. Suurin osa heistä muutti elämäntapaa ja osa pakeni Venäjälle. Filosofian tohtori Samuli Onnelan mukaan kulttuurit sulautuivat toisiinsa pääosin väkivallattomasti ja pitää sitä työtapaturmana. "Vapaata, kruunun maata oli paljon. Kemin Lappi ulottui Kuusamosta Inarin eteläosiin ja muutamassa lapinkylässä asui 1600-luvulla vain 600 lappalaista. Käräjillä sitä paitsi aina kysyttiin, huomauttaako kukaan, jos tälle uudisasukkaalle katsastetaan nuo niitty-, ja metsästysmaat sekä kalastuspaikat. Vanha asutus- ja omistusoikeus otettiin huomioon, kun uutta asutusta luotiin." Kirjailija Paulaharju puhuu Lapinkorven pakkoluovutuksesta. "Riistaisa, rannaton lappalaisten maa veti väkisinkin erämiestä helmoihinsa, ja pimeästä Pohjasta tulevat valtavat kalaisat virrat, Kemi- ja Torniojoki, viittoivat tiet, joita myöten voitiin tunkeutua koskemattomiin korpiin. Ja mitäpä tarvitsi välittää vähäväkisestä metsäkansasta, karvaisista lintukotolaisista, enempää kuin muistakaan kiveliöitä kiertelevistä metsänelukoista, jotka myös jo ikiajoista olivat samoilleet samoja salomaita. Samanlaisia pakanoita kaikki." Talonpojat kävivät eräjärvillään kesäisin, asuivat asentokuusen alla tai kalamajoissa ja painuivat syksyn tullen takaisin kotisijoilleen jokisuulle. Heitä kutsuttiin kemiläisiksi, vaikka saattoivat tulla kauempaakin Pohjanmaalta. Vanhoilla kalakentillä näkyy vieläkin kalansuomu- ja ruotokasoja sekä muinaisten kalasaunojen ja -aittojen jäännöksiä, joita sanotaan kemiläisten kalakellareiksi. Vastaavasti lapinkentät, kotasijat ja hautapaikat järvien rannoilla, poroaitojen lahonneet jätteet jäkäläkankailla sekä seitapaikat erämaassa kertovat Lapinkorpien alkuperäisistä eläjistä. Unarijärven keskellä sijaitsee kaksi saarta, jotka nimillään kertovat muinaisesta kohtaamisesta. Porosaari sijaitsi Lapin ja Kemiläissaari lannan puolella. Sinne Samuli Onnela ja arkeologi Hannu Kotivuori soutavat tutkiakseen Lapin ja lannan rajamerkkejä. Unari jäi Lapin puolelle Retkikunta kiertää Porosaaren suojeltua rantalouhikkoa, jota kansa kutsuu pirunpelloksi ja milloin lapin raunioksi. Saari on 40 hehtaaria laaja ja näyttää mystiseltä. Porukka löytää yhden rajapyykin ja kaksi uutta latomusta. Onnela huutaa, että kivi nököttää Porosaaren nenässä, kuten vuoden 1724 asiakirjassa sanotaan. Sitten he löytävät etelämpää korkean kiven, johon on hakattu numero 163. Sitä ei pitänyt olla olemassakaan. Kuvaako se varhempaa vaihetta rajan kulussa? "Kuusi vuosikymmentä Sodankylän saamelaiset ja kemiläiset riitelivät, missä Lapin ja lannan raja kulkee. Vuonna 1687 sovittiin, että Lapin ja lannan kulkee Liittovaarasta Lentovaaraan, siis järven poikki, jolloin osa järvestä jäi lannan puolelle. Kemiläiset yrittivät valloittaa koko Unarijärven, jota saamelaiset olivat nauttineet satoja vuosia. Kemiläiset olivat tottuneet riitelemään lohesta ja heistä oli kehittynyt ammattiriitelijöitä.", Onnela kertoo. "1795 tehtiin päätös, jonka kuningas vahvisti 1806, että Unari kuuluu kokonaan Lapinmaahan. Sodankylän papit antoivat väärän todistuksen, että Lentovaara on sama kuin Joukahaisvaara, ja vanha rajaa siirtyi muutama kilometri etelään. Lapin ja lannan rajaksi varmistui Rovaniemen ja Sodankylän välinen pitäjänraja. Kemiläiset ajettiin Unarilta pois mutta ikuiseksi mustelmaksi jäi se, että keskellä suurta Unaria sijaitsee Kemiläissaari kemiläisten nautintojen muistona." "Käräjäpöytäkirjat osoittavat, että saamelaiset oppivat pitämään oikeuksistaan kiinni. Hokema, että saamelaiset olisivat pelkästään vetäytyneet, ei pidä paikkaansa. Lappi ei saennut ja lanta paennut", Samuli kertoo unarilaisille, jotka viime vuosina ovat oppineet ylpeilemään omista saamelaisista juuristaan. Moni kertookin turistille tarinaa upporikkaasta tuhkalappalaisesta esiäidistään, Roju-Ellistä, joka kiersi pororaidolla Lapinmaan markkinoita ja kiveliöitä. "Ja iso tiuku oli aina ajoporon kaulassa, lisäksi vielä monet helisevät kulkuset valjaissa, olipa raitoporoillakin kulkusensa. Siitä jo kyllä etempänäkin tiedettiin, milloin Roju-Elli oli liikkeellä, sillä kauas kuului kova roju ja pauhu, helinä ja helkkäminen, kun eukko raitoineen teki matkaa. Jopa yli kaiken kajahteli Ellin huikea ääni, kun hän poroilleen taikka miehilleen äyskähteli. Eipä eukko suotta ollut rehevää nimeään saanut. ´Huutaa kuin Roju-Elli`, sanotaan Unarilla vieläkin", Samuli Paulaharju tietää kertomuksessaan Lappalaismuisteluksia Unarilta. Lovinoidat taistelevat Filosofian kunniatohtori Samuli Onnela osoitti muuan vuosi sitten esimerkkiä etelään muuttaneille lappilaisille. Hän jäi eläkkeelle Oulun maakunta-arkiston johtajan virasta ja muutti asumaan Unarin Luusuaan. Nyt hän tutkii ja kirjoittaa, kulkee maastossa ja markkinoilla, puhuu kyläkokouksissa ja valaa uskoa vähäväkisen kotiseutunsa merkitykseen ihmiselle. Hän näkee kaikkialla jälkiä suuresta menneisyydestä, vaikka asuu Jumalan selän takana - "in the middle of the nowhere". Keskellä järven selkää kulkee vanha erämaan valtatie Torniosta Sodankylään ja muinainen Lapin ja lannan raja toiseen suuntaan. Järven etelärannalla sijaitsee Unarin Luusua ja vastakkaisella rannalla Uimaniemi, joka tarinan mukaan sai nimensä isovihan aikaan. Lapset huomasivat järvellä outoja liikkujia ja huusivat: "Uipi niemeltä tänne koiria!" Riuna-ukko lähti katsomaan ja huomasi vaaran. Vihovenäläiset yrittivät päästä uimalla saareen. Ukko otti veneen ja kopisteli ryöstäjät hengiltä. Siitä kylä sai nimensä. Keskellä Unarijärveä Samuli kehottaa venemiestä pysähtymään karille, joka kohoaa veden pinnan ylle. Siinäkin on näytelty suurta draamaa. Porosaaren Noidanniemen suuri lovinoita lähti kalaan ja imaisi järven vedet sisäänsä noitamaiseen tyyliin. Akka ja tytär alkoivat kerätä kalaa kuivalta järvenpohjalta mutta samaan aikaan kilpaileva Hamarakentän noita heittäytyi loveen ja lauloi vastaluvut. Porosaaren noita ei voinut pidättää enää vettä mahassaan vaan solautti takaisin järveen. Kalankokoojat saaliineen hukkuivat ja muuttuivat Hamaran noidan manauksista kahdeksi kiveksi järvenselälle. Iso-akankivi ja Pikku-akankivi nyyköttävät yhä vielä Unarijärven selällä. Porosaaren noita pakeni seudulta ja kätki hopea-aarteensa Noidanniemen aarnihautaan. "Mutta niin vahvoilla uhreilla piilotti lapinukko aarteensa, ettei sitä ole kukaan keksinyt. Neljän kannun vaskinen kattilarani on kentältä aikoinaan löydetty, mutta tyhjänä."

Palaa